Skip to content

Välivuodesta ja siihen totuttelusta

Nyt meidän karkausvuosi on virallisesti alkanut. Matkalaukut on purettu ja tavarat ovat löytäneet jo paikoilleen. Onneksi meidän kämppä oli lähes täysin kalustettu, joten meidän ei tarvinnut roudata mitään kalusteita Suomesta.

Isoin juttu, mitä ollaan jouduttu hankkimaan on imuri ja sekin löytyi paikalliselta Facebook-kirppikseltä/Milanossa asuvien expatien ja opiskelijoiden yhteisöstä tosi edullisesti.

DSC_0286-2

Me lähetettiin vähän ennen lähtöä yksi pahvilaatikollinen eniten tilaa vieviä tavaroita tänne. Paketti seikkailee edelleen jossain Italian postilaitoksen syövereissä ja sen noutaminen/saaminen tuntuu täydeltä mahdottomuudelta.

Ollaan käyty postissa kyselemässä, soiteltu meidän talon aulaemännän avustuksella eri paikkoihin, soitettu Skype-puheluita ja laitettu viestiä vaikka mihin asiakaspalveluihin, mutta paketti on silti edelleen jossain Italian postilaitoksen omassa ulkoavaruudessa.

DSC_0292

Koska aitoja fiiliksiä toivottiin, niin tässä kolme asiaa, jotka ovat meinanneet vähän raastaa meikäläisen sielua (ihan kuin tuo pakettiasia ei nostattaisi yhtään verenpainetta, huh).

 

  1. Tässä kämpässä on välillä ihan pirun kuuma, koska ulkolämpötila on ollut joka päivä yli 30 astetta ja ei ilmastointia… Onneksi tähän on nyt jo tottunut melko hyvin, mutta ekat yöt oli yhtä nihkeitä kuin aerobic-tunnit. Peitolle tai edes lakanalle ei ole mitään käyttöä.

 

  1. Täällä on vaalea kivilattia, joka on jokaisen bruneten vihollinen numero yksi. Tämän tuskan tietävät kaikki ne, joilla on valkoiseksi maalattu lattia. Onneksi kaikkeen tottuu ja thanks god mulla on mies, joka tykkää imuroida. Aurinko on onneksi aikaansaanut sellaisen transformaation, että mun hiukset vaalenee ja on pian samanväriset kuin lattia. Mun sisäinen rauha on hyvin kiitollinen tästä muutoksesta, vaikka joku identiteettikriisi saattaa olla ihan nurkan takana.

 

  1. Hybridihyttyset ja melu. Tässä on periaatteessa kaksi, mutta ne kulminoituu yhdeksi maailmanluokan ongelmaksi. Täällä on erityisesti päivisin kova liikenteen melu ja talojen eristykset vähän eri luokkaa kuin Suomessa. Tämän takia hyttysten ininää ei kuule tai sitten ne ovat jotain äänettömiä Italialaisia hybridejä. Koto-Suomessa nämä verenimijät ilmoittavat olemassaolostaan ininällä, mutta täällä niiden olemassaolon huomaa vain kuppausjälkien perusteella – ja niitähän löytyy.

DSC_0281

Kaiken tämän kitinän jälkeen on pakko sanoa, että onhan täällä NIIN siistiä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ihmiset ovat ihanan aitoja, ruoka (ja se gelato!!) on taivaallista ja kaiken lisäksi Kimmo sai valmennuspaikan Inter Milanin futisakatemiasta. Eli hommat rullaa aivan kuten toivottiin.

Mun kärsivällisyys, joka tunnetusti on noin kolmevuotiaan tasoa, on kuitenkin ollut koetuksella. Haluaisin vain ahmasta koko kaupungin yhdellä kertaa. Onneksi Kimmo osaa aina välillä muistutella, että meillä ei ole mikään kiire ja meidän täytyy myös nauttia pelkästä olemisesta.

Miksi se olemisesta ja löysäilystä nauttiminen tuntuu niin vaikealta? Jos on hetken lorvaillut, tulee sellainen fiilis, että nyt pitää sulloa kalenteri täyteen, jotta elämä ei suhahda vain ohitse. Sitten taas voivotellaan, että on ihan poikki ja ei jaksaisi tehdä niitä sovittuja asioita. Mä niin sairastan FOMO-syndroomaa (FOMO=fear of missing out).

Mun tavoite on opetella nyt syksyn aikana fiilistelemään tekemättömyyttä, sitä kuuluisaa dolce far nienteä. Ottaa kirja käteen ja lukea, katsella ohilipuvia ihmisiä, ottaa valokuvia ja hengitellä syvään.

Monet asiat opitaan toistojen kautta, joten ehkä tämäkin. Taidankin lähteä tästä gelatolle ja pienelle iltakävelylle opettelemaan lorvailua. Milanolaiset muuten rakastaa käydä gelatolla iltaisin. Iltaisin hyvien gelaterioiden edessä saattaa olla jopa monen kymmenen metrin jonot.

Tästä tulikin pitkä juttu. Jos et jaksanut lukea kokonaan, summa summarum kaikki on enemmän kuin hyvin täällä auringon alla.

Jätä ensimmäinen kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *